Noin kuukausi sitten kuulin kaverin vauvan kuolleen kohtuun vain 7 viikkoa ennen laskettua aikaa. Muistan tämän päivän niiiiin hyvin. Uutinen oli todella surullinen ja menin siitä tiedostamatta aivan sekaisin. Päivän mittaan kiukuttelin miehelle ja tunsin aivan kamalan paineen sisälläni. Miten jollekin voi tapahtua jotain noin kamalaa??? Loppuillasta vollotinkin puhelimessa ystävälleni kuinka epäreilua elämä on..
Kun tällaista tapahtuu jollekin tutulle, iskee todellisuus vasten kasvoja - ja rankasti. Kuinka olen viitsinyt valittaa loppuraskaudesta vaikka viimeiseen asti pitäisi vain toivoa että lapsella olisi kaikki hyvin? Kuinka olen onnellisessa asemassa etten ole kokenut keskenmenoja ja kaikki raskaudet sekä synnytykset ovat menneet hyvin. Ja kuinka onnellinen olen kun minulla on kolme pientä, tervettä poikaa.
Olen niiiin äärettömän pahoillani kyseisen perheen puolesta ja kun asiaa jään miettimään, täyttää minut tuska, joka on varmasti vain murto-osa heidän tuntemuksistaan. Ja tämä sivullisenki tuska on aivan kamalaa... :'( En osaa sanoa tai tehdä mitään joka heidän tuskaa lievittäisi. Ainoa apu lienee aika. Vaan ei sekään sitä koskaan poista..
Olette ajatuksissani. Voimia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti